Lopuksi

Viimeiset viikot vilahtivat ohi silmänräpäyksessä, vaikka yritin epätoivoisesti tarttua jokaiseen pieneenkin hetkeen. En jättänyt välistä yhtäkään auringonlaskua. Sanoin ystävilleni kaiken niin, että lopuksi ei enää ollut mitään sanottavaa. Kokeilin surffaamista ensimmäistä kertaa. Järjestimme vapaaehtoisten kanssa kaikille ranskalaisille tutuillemme pihajuhlat. Kesken kaiken alkoi sataa kaatamalla. Mikään ei ole tuntunut niin bretagnelaiselta kuin me juoksemassa sateen alta autokatokseen patongit kainalossa. Teimme kahden päivän vaelluksen kolmenkymmenen asteen helteessä. Keskellä yötä lauloimme ranskalaisia vallankumouslauluja leirintäalueella. Uin Atlantissa melkein joka päivä. Irakli teki minulle ja Emmalle helix-lävistykset. Tatuoimme toisiamme Emanuelen ostamalla tatuointineulalla. Pidin ja kuuntelin kymmeniä maljapuheita. Tein niin monia asioita “viimeistä” kertaa: viimeinen kerta täällä ja tuolla, viimeinen croissant, työpäivä, tiistai jne. Hyvästelin vähemmän ja enemmän läheisiä ihmisiä, suurimman osan todennäköisesti ikuisiksi ajoiksi.

Tuntui, että maailmankaikkeudenkin mielestä minun oli aika lähteä, sillä kaikki alkoi hajota käsiin. Autoni Chouchou lopetti yhteistyön ja kieltäytyi käynnistymästä. Se saatiin kerran käynnistymään kaapeleilla mutta seuraavalla viikolla löysin itseni soittelemasta vakuutusyhtiöön perjantai-iltana. Närkästynyt virkailija suuttui minulle puhelimessa, kun en ymmärtänyt hänen käyttämäänsä autosanastoa. Asiaa ei helpottanut se, etten olisi tuntenut tätä sanastoa varmaan edes suomeksi. Sillä hetkellä tunsin itseni kovin avuttomaksi. Kotona Douarnenezissa käytimme remontin takia ikkunaa sisäänkäyntinä viimeiset viikot. Pyykinpesukone hajosi, joten kotimatkalle matkalaukkuun pakkasin lähinnä likaisia vaatteita. Quimperin kimppakämpässä tiskikone lakkasi toimimasta ja muurahaiset valtasivat keittiön. Vielä vuosi sitten olisin stressaantunut tällaisista tilanteista, mutta nyt löysin itseni nyrkkipyykkäämästä lähinnä huvittuneena. Kaikenlaista.

Viimeisinä päivinä oli vaikeaa saada mistään kiinni. Ärsyynnyin helposti ja olin emotionaalisesti aivan loppu kaikista hyvästeistä. Samalla tunsin valtavan suurta rakkautta kaikkea ja kaikkia kohtaan. En meinannut uskoa, että kaikki kokemani asiat olivat tosiaan tapahtuneet. Kuluneet kuukaudet tuntuivat kuin kuumeiselta unelta, houreelta. Olinko oikeasti elänyt täällä ja näiden ihmisten kanssa? Olinko oikeasti elänyt tätä elämää, joka ei liity aikaisempaan tai myöhempään elämääni juuri mitenkään? Elämää, jonka tuoksuja tai tapahtumapaikkoja läheiseni eivät tunne. Elämää, josta jäljellä ovat pian vain minun sanani, minun kertomukseni.

Tätä kirjoitan yöbussissa matkalla Pariisiin, josta lennän Suomeen. Quimperissa vielä jäljellä olevat ystäväni saattoivat minut asemalle. Kyyneleet poskilla totesimme, että lähdön hetkellä auringonlaskun värittämä taivas näytti ihan samalta kuin sinä syyskuisena iltana, kun saavuimme Quimperin asemalle ensimmäistä kertaa. Nyt poskeni ovat kyynelistä märät jo kolmatta tuntia. Aina kun hengitykseni on tasaantumaisillaan, joku yksittäinen muisto hajottaa minut miljooniksi palasiksi. Olen rikki mutta ehkä maailman kauneimmalla tavalla. Olen rikki, koska viimeisen yhdeksän kuukauden aikana onnistuin rakentamaan jotain aivan käsittämättömän hienoa, jonka tänään jätin taakseni.

Rakentamaani elämään ei ole palaamista, sillä sitä ei tule enää olemaan olemassa sellaisena kuin sen tunsin. Bussin ovien sulkeutuessa niiden ulkopuolelle jäi tämä elämänvaihe, nämä ihmiset, tunteet ja paikat tässä kontekstissa. Eniten sattuu antaa tämän kokemuksen valua nykyhetkestä sinne, missä muistot sijaitsevat. Tuntuu, että en ole vielä valmis päästämään irti. Toistelen itselleni, että loput synnyttävät tilaa uusille aluille ja sehän on valtavan kaunista.

Edessä on paluu, sopeutuminen ja kaikki uudet nykyhetket. Sitä ennen annan itseni kylpeä muistoissa vielä ihan pienen hetken. Aion tuntea kaiken läpi ja sen jälkeen pakata kultapaperiin ja laittaa huolellisesti säilömuistiin. Tämä valo, keveys, elämännälkä ja nämä ihmiset, naurut ja kadunkulmat elävät minussa loppuun asti. En voisi olla siitä onnellisempi.

Kiitos kaikille blogiani seuranneille kanssaelämisestä ja ihanasta palautteesta. Kaikille välivuotta, sapattivuotta, ulkomaille muuttamista tai maailmanympärysmatkaa harkitseville annan vain yhden vinkin: tehkää se! Kämppistäni ja oppi-isääni Emanuelea lainaten: “It could be the beginning of everything.”

Lopuksi kiitän itseäni. Uteliaisuudesta, sinnikkyydestä ja elämänilosta. Siitä, että uskalsit.