DZ

Olen asunut kohta yhdeksän kuukautta Douarnenezissa, 14 000 asukkaan pikkukaupungissa Finistèren departementissa Atlantin rannalla. Kun kerron Bretagnessa tapaamilleni ihmisille asuvani Douarnenezissa, useimpia naurattaa. Hassun nimensä lisäksi Douarnenezilla on nimittäin hurjasti luonnetta ja maine, joka kiirii kauas. Kaikilla tuntuu olevan mielipide DZ:sta, ja vihdoin uskon ymmärtäväni miksi.

Ulospäin kaupunki näyttää nukkuvalta. Elämä täällä tuntuu toisinaan yhtäjaksoiselta sunnuntailta. Siis siltä, että aika riippuu katujen yllä kuin päättymätön päiväuni. Missään ei ole ketään ja ikkunaluukut on suljettu. Keskustan pääkadulla on parikymmentä kauppaa, joista monien en ole ikinä nähnyt olevan auki. Ehkä ei ole ollut sesonki, ehkä ne ovat auki vain joka toinen lauantaiaamupäivä tai sitten eivät ikinä. Paikallisetkaan eivät ole aivan varmoja.

Toisaalta taas Douarnenez on harvinaisen eloisa ja virkeä kokoonsa nähden. Täällä on kaksi elokuvateatteria, uimahalli, kiipeilykeskus, yli kymmenen puhallinorkesteria, vastarakennettu sairaala ja satoja mahdollisuuksia harrastaa vesiurheilua. Kaupungissa on yli 300 järjestöä, ja kaupunkilaiset ovat hurjan aktiivisia. César kuuluu kotipanimojärjestöön ja Gladys käy tiistaisin tanssimassa afrikkalaista tanssia livebändin kanssa. Melkein joka viikonloppu järjestetään jokin festivaali vapaaehtoisten voimin. Parhaiten mieleeni ovat jääneet muutaman viikon takainen “La Vie en Reuz” ja helmikuinen “Les Gras”.

Täällä festivaalikulttuurin kulmakivi on pukeutuminen hassuihin asuihin. Ainakin yhtä tärkeää on tanssiminen ja laulaminen kaduilla. Festivaalit järjestetään vuodenajasta riippumatta ulkona, ja ne ovat aina kaikille avoimia. Perinteisiä asujen teemoja ovat päivänpolitiikan hahmot sekä sukupuolirooleilla leikkiminen. Idea on hetkeksi päästä karkuun itseään ja olla joku toinen. Silloin on kuulemma pienempi kynnys mennä puhumaan uusille ihmisille. Keskustelunavauskin on jo valmiina: asun kehuminen tai siitä kysyminen. Ja jos asu ei ole kehumisen arvoinen, niin iänikuinen tupakan tai sytkärin kinuaminen toimii aivan yhtä hyvin.

Freddy ja Emanuele
Les Gras

Rakastan Douarnenezin festivaaleja ja päivien väleihin putoavia tunteja, jolloin pelkkä tunnelma juovuttaa. Hetken ajan ihmiset ovat niin kovin vapaita ja kaikki samanarvoisia, kaikki juhlakansaa. Näinä aamuyön tunteina tunnen kuuluvani joukkoon, sillä ainoat kriteerit sille ovat juhlamieli ja kovaäänisyys. Seuraavassa hetkessä kaiuttimista kuuluu joku 2000-luvun alun ranskalainen hitti, ja kuplani puhkeaa. Ulkomailla asuessa elämä tuntuu usein siltä kuin seisoisi ihmismassan keskellä kuuntelemassa kappaleita, joihin kaikki muut osaavat sanat. Silloin ei auta kuin jatkaa tanssimista.

Kaupungin todellisen luonteen paljastavat lopulta asukkaat. Douarnenelaiset (ransk. douarnenistes) ovat erityistä porukkaa. Heitä yhdistää kapitalismin vastustaminen, paljaat jalat sekä ikenet paljastava hymy. Aito douarnenelainen ei omista jääkaappia ja pukeutuu ainoastaan pellavaan ja luonnonläheisiin väreihin. On erittäin tärkeää tuoda joka toisessa lauseessa ilmi se, että boikotoi monikansallisia yrityksiä ja viettää kaikki viikonloput ulkoilmassa. Tärkeää tuntuu myös olevan se, että on erilainen kuin “muu kansa”, alternative. Minä ja Emanuele vitsaillaan siitä, kuinka kaikki nämä erilaiset ovat kokoontuneet Douarneneziin ja siksi erilaisuus on uusi normaali. Minä olen se erilainen täällä, sillä minulla on trenssitakki ja ripsiväriä.

DZ:n viboja

Pitkään ihailin ihania ja luonnollisia douarnenelaisia, joita ei kiinnosta produktiivisuus ja jotka hengailevat satamassa päivät pitkät. He ovat jotenkin aivan uudella tavalla vapaita. Tapasin sanoa, että isona minustakin tulee douarnenelainen. Vasta eräissä ulkoilmajuhlissa muutama viikko sitten ymmärsin, etten ikinä tule kuulumaan heidän joukkoonsa. Asiat, jotka kauhistuttavat heitä (säännölliset työajat, shampoo, ravintolassa käyminen) viehättävät minua. En näe itseäni asumassa pakussa loppuelämääni. Ajatus harmitti. Olenko sittenkin sellainen tylsä ja kireä tyyppi, joka ei osaa päästää irti? Totesin, että en. Ehkä on olemassa joku skaala, jossa asetun douarnenelaisten ja rahaorientoituneiden bisnesmiesten väliin. Sellaiseen kohtaan, jossa ihmiset ovat avoimia ja kokeilunhaluisia, mutta pitävät kengät jalassa ulkona. Siinä on hyvä olla.

Douarnenez, jota jotkut rakastavat, toiset vihaavat ja minä ihmettelen. Ihmettelen ikuisesti remontissa olevia taloja, hämmästyttävän kauniita auringonlaskuja ja kaikkia uusia näkökulmia, joita olen saanut. Ihmettelen aina läsnäolevaa merta, historiaa sardiinisäilykkeiden valmistajana sekä samalla lailla erilaisia ihmisiä. Jos minä olen oman vapaaehtoisvuoteni päähenkilö, Douarnenez on tarinassani se hahmo, joka kasvaa vähitellen korvaamattomaksi ystäväksi ja mentoriksi.