Kohtaamisia

Muiden vapaaehtoisten kanssa minulla on erityinen ihmissuhde. Se on jotain sellaista, josta minulla ei ole aiempaa kokemusta. Irakli tykkää (georgialaiseen tapaan) nostaa maljan sille, että sattuma on tuonut meidät kahdeksan vapaaehtoista yhteen. Hän muistuttaa meitä sen hienoudesta, että juuri meidän elämämme risteävät tänä vuonna. Nämä maljapuheet saavat minut ajattelemaan niitä asioita, jotka tekevät täällä luomistani ystävyyssuhteista ainutlaatuisia.

Meistä Gwennili-järjestön vapaaehtoisista tuli ystäviä tilanteen pakosta, sillä saapuessamme meillä ei ollut muita, joihin turvautua. Tämä jaettu kokemus irrallisuudesta ja sopeutumisen kanssa kipuilusta on osoittautunut kestäväksi liimaksi välillämme. Emmaa ja Helmiä lukuun ottamatta en varmastikaan olisi päätynyt ystävystymään muiden vapaaehtoisten kanssa tämän kokemuksen ulkopuolella, mutta nyt se tuntuu merkityksettömältä. Juuri epätodennäköisiltä ystäviltä olen oppinut kaikista eniten.

Me ❤

Vapaaehtoiset ovat ensimmäisiä ystäviäni, joiden kanssa en jaa samaa äidinkieltä. Puhumme keskenämme edelleen englantia, sillä siihen totuimme alussa ja siinä tasoerot ovat pienempiä kuin ranskassa.

Joskus tuntuu, että en ikinä voi oppia tuntemaan muita vapaaehtoisia kunnolla, sillä en ymmärrä heidän äidinkieltään. En tiedä, minkälaista huumoria he käyttävät tai millä sanoilla puhuvat äidilleen. Minulta puuttuu paljon sellaista informaatiota, jota toiselta samaa äidinkieltä puhuvalta välittömästi saa. Minulle suomen kieli on niin kovin rakas ja siksi harmittaa, etteivät kansainväliset ystäväni voi ikinä lukea Södergrania tai Kailasta alkuperäiskielellä. He eivät tajua, miksi iäisyys ja hurmio ovat mielestäni sanoista kauneimpia.

Toisaalta olen vakuuttunut siitä, että tunnen uudet ystäväni paremmin kuin monet tutut Suomesta. Vieraalla kielellä on joskus niin paljon helpompaa avautua, sillä sanat eivät kanna samanlaista painoa kuin äidinkielellä. Ne tuntuvat hyvällä tavalla etäisemmiltä. Freddy totesi kerran, että hän on puhunut täällä ensimmäistä kertaa elämässään monista vaikeista asioista, sillä englanniksi (ja kaukana tutusta ympäristöstä) niiden sanoittaminen ei ole niin raskasta. Yhdyn tähän täysin. Olen usein vaikuttunut yhteisten keskustelujemme syvyydestä ja ihmisten halusta jakaa tunteita ja ajatuksia. Ylipäätään tuntuu reilulta ja vapauttavalta, ettei kukaan puhu äidinkieltään. Jo se saa meidät ymmärtämään toisiamme paremmin.

Tykkään korostaa sitä, kuinka erilaisia olemme, sillä siltä se 18 ensimmäisen elinvuoteni perusteella pitkään tuntui: enhän minä kasvanut syöden hatšapuria tai tehden vaelluksia Dolomiiteilla. On hassua, että en tiedä ystävieni kotikaupungeista juuri mitään enkä en ole ikinä nähnyt heitä läheistensä kanssa. He eivät tunne Kalevalaa tai Sibeliusta enkä minä tiedä, milloin Unkarissa vietetään itsenäisyyspäivää. Jo hakuvaiheessa ajattelin, että tämä projekti olisi hieno mahdollisuus oppia ranskalaisen kulttuurin lisäksi muiden eurooppalaisten tavoista elää ja ajatella. Tämä ajatus on vain vahvistunut vuoden aikana.

Eräänä helmikuun iltana havahduin siihen, kuinka minimaalisia taustoistamme johtuvat erot lopulta kuitenkin ovat yhteisiin piirteisiin verrattuna. Vietimme perjantai-iltaa ja puhuimme tulevaisuudesta ja unelmista. Yhtäkkiä ymmärsin, että kaikille huoneessa oleville oli itsestään selvää, että meille mikä tahansa on mahdollista ja että omilla valinnoillamme voimme vaikuttaa elämämme suuntaan. Tällaiset etuoikeudet ovat meidän tosimaailmamme ja meidän kuplamme hyvästä sosioekonomisesta taustasta tulevina eurooppalaisina. Kun listasimme itsellemme tärkeimpiä arvoja, listat olivat lähes identtisiä. Ehkä tätä se eurooppalaisuus tarkoittaa.

En sanoisi, että kaikki Quimperin vapaaehtoiset ovat sydänystäviäni. Osaa en ehkä koskaan enää tule tapaamaan täältä lähdettyäni. En liioin usko, että jatkan yhteydenpitoa Césarin ja Gladysin kanssa, vaikka olemme asuneet yhdessä nyt jo kahdeksan kuukautta. Sen hyväksyminen, ettei kaikkia ihmissuhteita tarvitse pyrkiä syventämään tai säilyttämään, on ollut puhdistavaa. On vain tosiasia, että väliaikaisuus kuuluu tällaiseen kokemukseen. Ehkä myös elämään. Eräs opettaja sanoi minulle viime viikolla, että hän ajattelee elämän rakentuvan kohtaamisista ja hyvästeistä. Toinen opettaja tuli lisäämään, että niin sen kuuluukin olla ja että sen kanssa pitää oppia elämään. Minä nyökyttelin kiitollisena tästä tiistaiaamun elämänviisaudesta.

Koin ääriesimerkin tästä elämän kiertokulusta yöpyessäni hostelleissa huhtikuun soolomatkallani. Hostellielämä tosiaan rakentuu kohtaamisista ja hyvästeistä. Jokainen ilta tuntui samanaikaisesti hurjan tärkeältä ja aivan merkityksettömältä, sillä kaikki ihmiset olivat ohikulkumatkalla. Yksittäiseen hetkeen oli helppo uppoutua, koska se oli hyvin todennäköisesti ainoa tapaaminen kyseisten ihmisten kanssa. Istuin Marseillessa iltaa mitä kiinnostavimpien tyyppien kanssa. Jaoimme elämämme suurimpia pelkoja ja katumuksia, vaikka hädin tuskin tunsimme toisemme nimeltä. Kun yhteistä aikaa on vain muutamia tunteja, koulutustaustan ja lemmikkien lukumäärän kyseleminen kadottaa merkityksensä.

Tiedän, että ystävyyssuhteeni täällä tapaamiini ihmisiin muuttuu, kun palaamme kaikki takaisin koteihimme. Enää ajatus siitä ei ahdista. On jännittävää nähdä, mikä yhteydenpitotapa tuntuu merkitykselliseltä ja kenen kanssa. Sen tiedän, että haluan ihan varmasti lähteä tapaamaan ystäviäni Eurooppaan. Sitten jatkamme siitä, mihin täällä jäimme.