Tuttuja kylässä

Minulla on käynyt tuttuja kylässä viime kuukausina. Kummini Katri vietti viikonlopun Douarnenezissa maaliskuun lopussa. Äiti ja Akke-veli tulivat kylään pääsiäisloman alussa, ja isin kanssa vietin pääsiäisloman toisen viikon Kaakkois-Ranskassa. Läheisten näkeminen oli helpottavaa ja ihanaa. Tällainen tuttuus ja helppous tuli myös tarpeeseen kevään edetessä yhä pidemmälle.

Kun näytin Katrille ja äidille kotikulmiani, tunsin olevani lomalla elämästäni täällä. Pysähdyin katselemaan Douarnenezin satamaa ja reittejä meren rannalla ikään kuin jälleen ensimmäistä kertaa. Tuntui kuin olisin ollut ulkomailla eri tavalla kuin normaalisti täällä asuessani. Kokemus oli hauska ja muistutti siitä, kuinka sopeutuvainen ihminen on: uudenlaiseen elämään tottuminen on väistämätöntä.

Koulun rehtori ja vastuuopettajani olivat innoissaan äidin vierailusta. Vietimme yhden aamupäivän maantiedon opettajan Lydian kanssa rantakaupunki Camaretissa, kävimme vastuuhenkilöni Émelinen kanssa kävelyllä ja illallisella Émelinen, uskonnon opettajan Annickin ja koulun rehtorin kanssa. Tilanteet olivat erikoisia, sillä äiti ja ranskalaiset eivät jakaneet yhteistä kieltä. Opettajat katsoivat äitiä silmiin ja puhuivat ranskaa hitaasti aivan kuin äiti siten ymmärtäisi. Hassuja ovat ihmiset, jotka eivät puhu mitään vierasta kieltä eivätkä siksi pysty käsittämään, etteivät kaikki ihmiset ymmärrä heidän äidinkieltään.

Émeline halusi ikuistaa meidät Crozonissa

Kävimme Lydian kanssa lounaalla, jossa hän kohteliaasti käänsi Google-kääntäjällä kaikenlaista sanastoa suomeksi äidille. Yritimme pidätellä naurua, kun käännökset eivät osuneet siihen suuntaankaan. Illallisella Douarnenezin hienoimmassa ravintolassa tulkkasin äidille suomeksi ja yritin pitää hänet keskustelussa vastaamalla ranskalaisille englanniksi. En ymmärtänyt maistelumenun nopeasti esiteltyjä hienoja annoksia, mutta höpötin silti vakuuttavasti äidille aina jotakin. Rehtori vaikutti vaikuttuneelta kielitaidostani, ja minä hörpin vuoroin vettä ja vuoroin viiniä hermostuksissani. Illan lopuksi äiti työnsi kaikkien käsiin Fazerin suklaata ja lähdimme kotiin helpottuneina siitä, että selvisimme tästä tunteja kestäneestä koettelemuksesta. Nukahdin uupuneena simultaanitulkkauksen vaativuudesta ja ähkyssä liian monesta menuun kuulumattomasta kokin tervehdyksestä.

Douarnenezista jatkoimme matkaa Rennesiin, johon Akke oli matkannut Suomesta. Teimme kaikki yhdessä päiväretken Pohjois-Bretagnen Saint-Maloon, joka oli vielä kauniimpi kuin viime vierailullani helmikuussa. Istuimme kaupungin kauneimmalle terassille meren ääreen ja katselimme huoletonta ja kesäistä kansaa.

Saint-Malo

Isin tapasin pääsiäismaanantaina Ranskan toisella laidalla Annecyssa. Kiertelimme viisi päivää Ranskan Alppien kaupunkeja vuokra-autolla. Yhtenä päivänä kiipesimme yli kilometrin ylöspäin nähdäksemme hämmästyttävän kirkkaan Annecy-järven korkeammalta. Paikalliset kiitivät ohitsemme, kun me amatööriretkeilijöinä jäimme tasaamaan hengitystä.

Annecy

Laskettelukaupunki Chamonix’ssa hissi vei meidät 3800 metrin korkeuteen, josta saatoimme nähdä Alppien korkeimman huipun Mont Blancin. Maisemat näyttivät epätodellisilta, kuin maalauksesta. Vuorien väliin jäävä Chamonix oli sievä ja hiljainen, sillä enää innokkaimmat laskettelijat olivat jäljellä huhtikuun puolessa välissä. Viimeisen päivän vietimme Genevessä, jonka kaduilta ja rakennuksista huokui vieraannuttava vauraus. Terassilounaalla tyylikkäiden ihmisten ympäröimänä isi totesi, että tältä Sveitsi hänen ajatuksissaan näyttää.

Sveitsiläinen terassilounas

Olen valtavan iloinen siitä, kuinka paljon olen päässyt matkustamaan Ranskassa tämän vuoden aikana. Nyt olen nähnyt kuusi Ranskan kymmenestä suurimmasta kaupungista ja lukemattomia pienempiä, mikä on oman kokemukseni mukaan enemmän kuin keskimääräinen bretagnelainen. Voin sanoa, että tiedän ainakin vähän mistä puhutaan, kun puhutaan Ranskasta alueena. Olen vaikuttunut Ranskan maisemien monipuolisuudesta ja siitä, että Pariisista Marseilleen (770 km) pääsee luotijunalla kolmessa tunnissa. On vaikea sanoa, olenko rakastunut Ranskaan tai sen kaupunkeihin. Ehkä en, jos vastausta täytyy kaivaa näin syvältä. Siitä olen kuitenkin varma, että kaupungeista, johon joskus haluan vielä palata, saa helposti pitkän listan.

Hyvästellessä taas itketti. Ihmeellistä, miten hyvästit eivät muutu helpommiksi. Samalla tiedän, että pian taas tavataan. Jäljellä olevat pari kuukautta tuntuvat ajanjaksona oikealta ja hyvältä. Suhtaudun niihin innolla ja kokemuksen tuomalla luottamuksella. Lomaa edeltävässä (ja toiseksi viimeisessä!) palautekeskustelussa asetin tärkeimmäksi tavoitteekseni keväästä ja jäljellä olevasta ajasta nauttimisen. Sitä kohti siis!