Vaikeuksista

Kirjoitin kauan sitten pöytälaatikkoon tekstin siitä, mitkä asiat täällä tuntuvat vaikeilta. Ajatusten julkaiseminen ei silloin tuntunut oikealta, sillä koronatilanne oli synkkä. Ei tuntunut hyvältä puhua omista pienistä murheistani valtavan kriisin keskellä. Sitten Venäjä hyökkäsi Ukrainaan, ja huoleni kutistuivat yhä pikkuruisemmiksi. Jossain vaiheessa päättelin, ettei riittävän oikeaa aikaa taida siis ikinä tulla.

Yhden tärkeimmistä täällä oppimistani asioista jätin aiemmassa kirjoituksessa mainitsematta: koti-ikävän. Olen ehkä vasta täällä ymmärtänyt, mitä tarkoittaa kaivata jotain tai jotakuta. Kaipuu iskee iltaisin levottomuutena rintakehään. Se tuntuu haikeudelta, melankolialta ja jotenkin vähän tyhjältä. Tunne on kuitenkin lämmin ja siksi kaukana surusta. Kaipuun siipien peittelemänä nukahdan onnellisena siitä, että elämässäni on asioita ja ihmisiä, joita ikävöidä. Samalla silmistäni vuotaa tietämättäni kyyneleitä.

Erityisesti ikävöin tiettyjä hetkiä. Joskus sitä vain haluaisi ulko-oven avattuaan kuulla äidin tervehtivän keittiöstä. Haluaisi, että joku rutistaisi sellaiseen halaukseen, joka tuoksuu tutulta. Haluaisi olla Miskaa vastassa Santahaminan porteilla ja lukea Tarun kanssa Södergrania kesäillassa. Haluaisi olla läsnä ja puhua kasvotusten. Haluaisi haistaa Suomen maaliskuisen aamun ja ihmetellä päivien pitenemistä. Niin monia pieniä katseita, kosketuksia, arkisia hetkiä ja ymmärrettyjä vitsejä kaipaan. Rakkaimpieni naurua ja Oivan haukkua. Oululaisen jälkiuunipaloja ja nyhtökauraa. Vakiolenkkipolkuja ja Kehäradan junia.

Onneksi on kaikki kaipuusta ja ikävästä ja irrallisuudesta luotu taide, joka sanoittaa ja kuvittaa kaiken niin paljon paremmin. Kaipuun värittäminä iltoina lohduttaa ajatus kaikista tulevista tutun tuoksuisista halauksista ja maaliskuisista aamuista. Niitä odotellessa yritän tarttua Bretagnen hetkiin ja ihmisiin, joita tulen haikeudella muistelemaan täältä lähdettyäni.

Sitten on muita vaikeuksia. Töissä minulle on vieläkin toisinaan epäselvää, mitä minulta odotetaan ja miksi Saint-Louis on ylipäätään päättänyt ottaa vapaaehtoisen. Vastuuopettajieni mukaan olen eurooppalaisuuden lähettiläs ja mahdollistamassa kulttuurien välistä vuorovaikutusta. Epäselväksi jää, miten sitä käytännössä tehdään 30 tuntia viikossa. Olen viime aikoina pitänyt lähinnä englannin tunteja ja keskustelutyöpajoja englanniksi. Pidän näistä tunneista ja pärjään mielestäni hyvin, mutta tuntuu häiritsevältä, että minua kohdellaan kuin opetusharjoittelijaa. Minulla ei ole takana minkäänlaisia korkeakouluopintoja englannista tai pedagogiikasta, joten en tiedä millä pätevyydellä opetan kenellekään yhtään mitään. Havahdun välillä siihen, että oppilaiden vanhemmat maksavat siitä (Saint-Louis on yksityisenä kouluna maksullinen), että kouluttamaton 19-vuotias suomalainen opettaa heidän lapsilleen englantia. Se sekä huvittaa että kauhistuttaa. Muiden kouluissa työskentelevien vapaaehtoisten tilanne on erilainen, sillä he ovat poikkeuksetta espanjalaisia tai saksankielisiä. He siis pääosin osallistuvat espanjan tai saksan tunneille (ne eurooppalaiset kielet, joista ranskalaisten oppilaiden tulee valita toinen), ja natiivipuhujina tuntevat itsensä osaaviksi ja hyödyllisiksi.

Minulta odotetaan myös todella paljon aktiivisuutta ja oma-aloitteisuutta Saint-Louisissa. Minun tulee keksiä muutaman viikon välein joku uusi projekti tai idea, jota voin ehdottaa opettajille. Tämä on vaikeaa ennen kaikkea siksi, että koulu ja opettajat on sidottu opetussuunnitelmaan. Quimperin vapaaehtoiset (lukuun ottamatta Emmaa, joka myös työskentelee koulussa (ja on muuten saksankielinen)) ja Emanuele saavat ehdottaa projekteissaan käytännössä mitä vaan kokkauskerhosta valokuvakilpailuun, mutta minulta odotetaan asiapitoisia oppitunteja, joissa on selkeät oppimistavoitteet. Oppituntien ulkopuolisille aktiviteeteille ei oikein ole aikaa tai kysyntääkään, sillä oppilaat ovat koulussa yhdeksän tuntia päivässä ja välitunteja on muutamia ja nekin kovin lyhyitä.

Näiden mietteiden takia koen töissä toisinaan riittämättömyyttä, vaikka olenkin saanut kiitettävää palautetta suoriutumisestani. En vain haluaisi olla opettajille taakka ehdottelemalla ideoita, jotka he kokevat velvollisuudekseen tunkea jo valmiiksi täysiin kurssisuunnitelmiinsa.

Henkilökohtaisella tasolla vaikeaksi on osoittautunut omaan muuttumiseen ja kasvamiseen sopeutuminen. Välillä on vaikeaa hyväksyä, ettei minulla enää ole entisen kaltaista itsekuria, ja että monet nykyisistä rutiineistani ovat varsin hataralla pohjalla. Hassua, että kun vihdoin opin nauttimaan hitaista aamuista, se tuntuukin väärältä, sillä entisen minäni mielestä ne olivat hukkaan heitettyä aikaa. On vaikeaa kasvattaa kokemuspiiriä ja laajentaa lokeroita, joihin ennen ajatteli kuuluvansa. Se tuntuu epämukavalta niin kuin varmasti kuuluukin. Kieltämättä noloa, mutta pelottaa, että vapautta ja seikkailuja maistaneena opiskelujen aloittaminen ei tunnukaan niin ihanalta. Ehkä myös vähän pelottaa, että palatessani en enää löydä samanlaista yhteyttä kaikissa ihmissuhteissani. Tiedän, että itselleni kaikki tämänkaltainen muutos ja vapautuminen on ollut niin toivottua, mutta oman identiteetin pohdintaan se tuntuu vain heittävän kapuloita rattaisiin.

Kokonaisuudessaan kaikki menee paremmin kuin hyvin, ja vaikeuksia on tullut vastaan vähemmän kuin lähtiessä pelkäsin. Joskus on silti hyvä todeta ääneen, että mukaan mahtuu kevyempiä ja raskaampia päiviä niin välivuodella ulkomailla kuin muutenkin elämässä.