Puolimatkassa

Helmikuussa saavutin vapaaehtoisjaksoni ajallisen puolivälin: neljä ja puoli kuukautta reissua takana ja jäljellä toinen samanmoinen. Tämän tajuaminen herätti ristiriitaisia ajatuksia: niin paljon helpotusta ja ylpeyttä mutta toisaalta myös syvää haikeutta. Oli helpottava ajatus, että nyt olen kääntynyt kotimatkalle, joka on tunnetusti aina kevyempi. Luotan omaan pärjäämiseeni täällä enemmän kuin aiemmin, sillä olenhan selvinnyt jo vaikeimman yli. Toisaalta aika tuntuu juoksevan kovin nopeasti, ja haluaisin tarttua näihin ainutlaatuisiin hetkiin tiukemmin. En haluaisi katsoa tiimalasin hiekan valuvan sormieni läpi. Päiväkirjamerkintöjeni pohjalta keräsin asioita, joita elämä kaukana kotoa on tähän mennessä opettanut. Tätä tekstiä kirjoittaessani tunsin valtavaa kiitollisuutta seikkailuani ja jo tähän mennessä täällä luotuja muistoja kohtaan. 

Autoilusta olen oppinut hurjan monia asioita. Nykyään tiedän, että ranskalaisten kuskien seassa pitää uskaltaa toisinaan ajaa rohkeasti ja anteeksipyytelemättä, jos joskus haluaa päästä perille. Täällä liikenneympyröihin mennään eikä meinata ja vilkkua joko ei käytetä lainkaan tai käytetään miten sattuu. Olen ymmärtänyt, kuinka paljon ajaminen voi väsyttää ja kuinka turhauttavaa kuskina oleminen toisinaan on. Viikonloppureissuilla täytyy tarkoin harkita klubille lähtemistä aamuyöllä, jos seuraavana aamuna on vastuussa kotimatkasta. Olen etsinyt tuntikausia parkkipaikkoja tuntemattomissa kaupungeissa ja kironnut taskuparkkeerausta sekä kalliita parkkimaksuja. Olen ajanut kohtisuorassa auringonpaisteessa ja pilkkopimeässä, sakeimmassa ikinä näkemässäni sumussa, kaatosateessa sekä jäätihkussa. Olen seurannut bensan hintoja silmä kovana ja potenut ympäristöahdistusta dieselin valuessa Chouchoun tankkiin. Autoni Chouchou on nähnyt koko laajan tunneskaalani ja kuullut Adelen uusimman levyn ainakin sata kertaa. Vajaan kymmenentuhannen täällä ajetun kilometrin jälkeen voin sanoa olevani ainakin huomattavasti parempi kuski kuin syyskuussa.

Syksyllä yritin usein pysyä mahdollisimman hiljaa pienissä arkisissa tilanteissa. Inhosin sitä, kun Lidlin myyjä huomasi aksenttini ja alkoi sen jälkeen kohdella minua eri tavalla kuin muita. En halunnut erottua joukosta kaikkialla minne menin, joten jätin paljon sanomatta. Päädyin usein vain nyökyttelemään, ja monta hyvää keskusteluharjoitusta jäi hyödyntämättä. Töissä häpesin sitä, että tein virheitä ranskaa puhuessani, sillä ajattelin sen vievän minulta uskottavuutta. Tietenkin olin satoja kertoja kuullut, että kieltä oppii vain puhumalla ja virheitä tekemällä ja että kaikki ymmärtävät minun vasta harjoittelevan. Sen sisäistämiseksi minun oli kuitenkin kuljettava pitkä matka omaan haavoittuvuuteeni.

Vihdoin voin vilpittömästi sanoa, etten enää häpeä enkä pelkää. On hauskaa, kun aksenttini toimii poikkeuksetta keskustelunaloituksena. Minä puhun ja minua ymmärretään ja se on tärkeintä. Kannan vierasta korostustani ylpeydellä, sillä se on ennen kaikkea osoitus rohkeudesta. Kaiken lisäksi englanti eli kieli, johon hädän hetkellä turvaudun ja joka tuntuu pitkän päivän jälkeen helpotukselta, ei edes ole äidinkieleni. Sen muistaminen yksikielisten ranskalaisten seassa saa minut tuntemaan itseni supersankariksi.

Olen löytänyt kadotetut teinivuoteni ja saanut niitä kokemuksia, joita kaipasin. Nyt tiedän, miltä baareissa hilluminen yön pikkutunneille saakka tuntuu ja mitkä ovat parhaita small talk -aiheita tuntemattomien kanssa. Tanssin vapautuneemmin ja tunnen juomapelien säännöt. Toisaalta olen oppinut, että oma yöelämäkiintiöni on rajallinen ja täyttyy nopeasti, joten osaan lähteä muita aiemmin kotiin tai jättää lähtemättä, jos väsyttää. Nykyään tiedän, että sekin on ihan okei.

Maailmankaikkeus selvästi tiesi, mitä tulin tänne hakemaan (pysähtymistä ja uusia näkökulmia elämään) ja osasi asettaa oikeita ihmisiä tielleni. Kämppikseni César lopetti lääkärintyöt tammikuussa ja vietti helmikuun Karibialla. Sieltä hän lähetti kuvia pastellinvärisistä auringonlaskuista ja itsestään iloisena hevosen selässä. Kevätkuukaudet hän aikoo keskittyä omien oluidensa etikettien suunnitteluun, kylpyhuoneremonttiin ja hitaaseen elämään. Miksikö? Pourquoi pas! Emanuele haluaa seuraavaksi muuttaa Nepaliin ja vannoo, ettei ikinä hanki ASP-tiliä tai mene naimisiin. Hän lukee riippumatossa oppaita buddhalaisuuteen, kun tulen töistä kotiin. Eilen kysyin häneltä, mistä hän on kaikista kiitollisin juuri nyt. Hän vastasi: “Tämän päivän ihmeellisestä valosta puiden latvoissa ja rakennusten seinillä.” Oi villi ja vapaa Emanuele! Heidän kanssaan asun minä. Siis tehokkuusajatteluun taipuvainen minä, joka pysähtyy jalankulkijana liikennevaloissa odottamaan vihreää. Minä, joka kirjaa tuloni ja menoni käsin pieneen mustaan vihkoon ja joka ei ikinä laita ruokaa ilman reseptiä.

Hyvin homogeenisessa sosiaalisessa ympäristössä kasvaneena on äärettömän virkistävää nähdä, minkälaisia asioita elämässä voi pitää tärkeinä. Césarille työ lääkärinä on ainoastaan välinearvo, joten hyvässä taloudellisessa tilanteessa hän tekee ajallaan mieluummin jotain muuta. Emanuele etsii maailmasta totuutta ja kauneutta eikä kaipaa rutiinien tuomaa turvallisuuden ja hallinnan tunnetta. Halu mennä ja nähdä ylittää hänen tapauksessaan halun käydä sunnuntaisin vanhempien kanssa päivällisellä. On ihanaa pysähtyä sen ajatuksen äärelle, että hyvä elämä näyttää erilaiselta eri ihmisille. Täällä minulla on aikaa miettiä, miltä haluaisin tulevaisuuteni näyttävän, tuoksuvan ja tuntuvan.

Edellä mainittujen lisäksi olen oppinut valtavasti yhteisasumisen risuista ja ruusuista, jotakin pientä bretagnelaisesta sielunmaisemasta sekä hyppysellisen olennaisia asioita pedagogiikasta. Aikuistunutkin olen ainakin jonkin verran: nykyään tiedän, minkälaisilla valinnoilla Ranskassa on mahdollista elää 360 eurolla kuukaudessa ja osaan arvostaa toisten laittamaa ruokaa ihan eri tavalla. Senkin olen oppinut, että arkinen kaaos on jaettuna iloinen asia: pankin toimimattomuudesta, myöhästelevistä junista ja roska-auton epäsäännöllisistä aikatauluista tulee siedettäviä ja jopa huvittavia, kunhan on ihmisiä, joiden kanssa kokemukset jakaa.

Sitä toivon, että kaiken keskellä olen myös opettanut jotain pientä kohtaamilleni ihmisille. Jos nyt en elämän syntyjä syviä niin ainakin Suomen sijainnin ja lipun värit. Kippis (se tärkein opettamani sana) sille, että tähän asti on kuljettu. Ja sille kaikelle, mitä elämässä saa oppia.