Ra(n)skasta, toinen osa

Viime torstai oli jonkinlainen hyppy kielitaidon tasolta toiselle: puhuminen ranskaksi tuntui helpommalta kuin koskaan. Viikoittaisessa kokouksessa tuutoreideni kanssa aloitin lauseita ilman varmuutta siitä, miten aikoisin ne lopettaa. Kotimatkalla autossa puhuin itsekseni ääneen, sillä oli yksinkertaisesti niin hämmentävää, että sain sanottua käytännössä kaiken, mitä mieleen juolahti. Siksi tällä viikolla on tehnyt mieli kirjoittaa jälleen kielenoppimisesta.

Nykyään viikko-ohjelmaani kuuluu torstaisin järjestettävä café polyglotte. Idea on, että kielistä kiinnostuneet ranskalaiset sekä Douarnenezissa asuvat ulkomaalaiset voivat kokoontua yhteen puhumaan eri kieliä ja opettamaan niitä toisilleen. Samalla tulee tutustuttua alueen kahvila- ja baaritarjontaan, sillä yleensä tapahtuma järjestetään aina eri paikassa. Ajatus on kaunis mutta paikalle on toistaiseksi saapunut minun lisäkseni vain tekemisen puutteessa olevia paikallisia mummoja. Tällainen ympäristö vastaa kuitenkin tarpeitani aivan täydellisesti: rima suun avaamiselle on hyvin matala, ja yleisöni on kiinnostunut, kärsivällinen ja ennen kaikkea innokas korjaamaan virheitäni. Tarvitsen harjoitusta nimenomaan puhumisessa, ja tähän tarpeeseen perinteiset oppitunnit eivät aina onnistu vastaamaan.

Englannin tunneilla ja kotona saan valtavasti iloa, kun keksin, miksi ranskalaiset (ehkä) tekevät tiettyjä virheitä puhuessaan englantia. Joitakin esimerkkejä:

  • He sanovat “I will ask to Pierre”, koska ranskan kielessä kysyä-verbin kanssa käytetään prepositiota (demander à).
  • Heillä on vaikeuksia ymmärtää ero opettaa ja oppia -verbien välillä, sillä molemmat kääntyvät samaksi verbiksi apprendre. Siksi he saattavat sanoa: “Teachers learn students.”
  • Laittaessaan kauppakasseja lattialle César sanoo: “I will put these downstairs”, koska ranskan ilmaisu en bas tarkoittaa sekä alas, alhaalla että alakerrassa. Siksi hän ei osaa valita oikeaa käännöstä.
  • Oppilaat luulevat usein, että huutamista tarkoittava verbi crier kääntyy englanniksi to cry (itkeä). He sanovat: “Monsieur Bargain is crying outside”, kun vahtimestari huutaa myöhästeleville oppilaille.

Tällaisten asioiden hoksaaminen muistuttaa minua siitä, että puhumisen takkuilusta huolimatta minulla on paljon ymmärrystä siitä, miten ranskan kieli toimii. Usein paljon enemmän kuin ranskalaisilla itsellään. Siksi kielten opiskeleminen on niin kiehtovaa.

Kotona toimin nykyään tulkkina Césarin ja Emanuelen välillä. Kun César ei saa sanotuksi jotakin englanniksi, käännän asian ranskasta Emanuelelle. Kun César ei ymmärrä Emanuelen vitsejä, käännän ne englannista ranskaksi. Homma on hurjan hauskaa ja tunnen itseni tärkeäksi ja taitavaksi. Kun kumpikaan meistä ei ymmärrä Césarin juttuja, käytämme kääntäjää ja sen jälkeen huokailemme aaa-aaa ja ooo-ooo ymmärryksen merkiksi. Emanuele edistyy kyllä hurjaa vauhtia ranskan kanssa ja osaa kahden kuukauden jälkeen käydä jo yksinkertaista keskustelua. Italian ja espanjan kielten osaaminen on toki tässä tapauksessa suuri ponnahduslauta hänelle.

Se, mikä tällä hetkellä ärsyttää, on kykenemättömyyteni aidosti kuunnella ja uppoutua toisten sanoihin ranskankielisessä keskustelussa. Olen vielä siinä vaiheessa, että koko ajan yritän miettiä, mitä itse voisin seuraavaksi vastata tai todeta. Keskityn omiin repliikkeihini enemmän kuin aitoon kuuntelemiseen. Sen olen todellakin oppinut, että kuuleminen ja kuunteleminen ovat eri asioita. Toisaalta tässäkään asiassa pieni armollisuus ei olisi pahitteeksi, sillä kuunteleminen ei ole itsestäänselvyys aina edes omalla äidinkielellä. Pelkkä keskustelun ylläpitäminen ranskaksi on minulle jo juhlaliputuksen arvoinen saavutus.

Muistatte ehkä kaoottisen sunnuntailounaani Saint-Louisin rehtorin ja muutaman kollegan kanssa lokakuussa. Siis sen, jossa minulta puuttui kalalajien ja neoliittisen kauden sanasto ranskaksi. Muutama viikko sitten vietimme iltaa samalla porukalla mutta tällä kertaa englanninopettaja Émelinen kotona rantakaupunki Crozonissa. Viiden tunnin yhdessäolon aikana en joutunut turvautumaan kertaakaan englantiin. Keskustelin parhaani mukaan jopa toisesta maailmansodasta ja ydinvoimasta. Illalla kotona tanssin voitontanssia hienon suoriutumiseni kunniaksi. Harvat asiat päihittävät sitä syvää tyytyväisyyttä, jonka oman kehittymisen huomaaminen kirvoittaa.


Olen vielä kaukana sellaisesta sujuvuudesta, josta haaveilen. Nykyään kun kärsivällisyyteni rakoilee, minua ajaa uudenlainen taistelutahto. Tuntuu, että haluan todistaa itselleni pystyväni ranskan taitamiseen. Tällainen hitto, on sitä vaikeampiakin asioita nähty -asenne vaikuttaa toimivan varsin kiitettävästi. Aion vielä kesällä kirjoittaa kokemuksistani ranskan oppimisen kanssa. Teen kaikkeni, että silloin voin sanoa vilpittömästi olevani tyytyväinen saavuttamaani kielitaitoon.