Alkuvuoden ajatuksia

Suomen pakkasten jälkeen täällä tuntuu keväältä, mikä tuo toivoa. Kymmenessä asteessa kieppuvan lämpötilan ja kaduilla solisevan veden keskellä yritän muistuttaa itseäni, että vielä on sydäntalvi eikä suinkaan maaliskuu. Samaan aikaan rannikon turistikaupungeissa vuodenajasta ei voi erehtyä: kaikki kaupat ja ravintolat ovat kiinni ja yhdenkin liikkuvan ihmisen näkeminen on saavutus. On niin harmaata, että jopa rantakatujen talot tuntuvat menettäneen useita sävyjä värikkäistä ulkosivuistaan. Hiljaisuuden keskellä seisominen on äänekäs muistutus siitä, että minä todella asun täällä, sillä yksikään turisti ei eksyisi Douarneneziin, Crozoniin tai Camaretiin tähän aikaan vuodesta.

Niin, kotia olen ajatellut. Eräs ystäväni kirjoitti minulle marraskuussa: “Kodeilla on asteita eivätkä mitkään kodit tunnu samalta vähän niin kuin eivät muutkaan tunnesiteet.” Olen palannut tähän ajatukseen miettiessäni, miltä koti tuntuu ja mistä sen tunnistaa. Olen tullut siihen tulokseen, että Douarnenezin maison tuntuu kodilta. Täällä tuntuu turvalliselta, hyväksytyltä ja yhteenkuuluvalta. Minulla on oma tilani ja rauhani mutta toisaalta mahdollisuus osallistua yhteisiin juttuihin ja velvollisuus tehdä oma osani kotitöistä. Tiedän, mistä asiat löytyvät ja miten kaikki toimii. Enää en tunne olevani vieras toisten kodissa. Kokemus kodista ei tietenkään ole samanlainen kuin lapsuudenkodissa, sillä myös ihmiset, joiden kanssa kodin jaan, ovat muuttuneet. Täällä tuntuu kodilta ehkä myös siksi, että olen päättänyt niin. 

En ole ikinä ajatellut olevani meri-ihminen. Siis sellainen, joka haluaa yhtenään lähteä katsomaan ja haistelemaan merta tai on innostunut surffauksesta, purjehtimisesta tai vapaasukelluksesta. Täällä ihmiset olettavat, että meri on aina ollut elämässäni samalla tavalla tärkeä kuin heidänkin elämässään. Kyllähän teillä on siellä se La Mer Baltique, he sanovat. Yritän selittää heille, että ei se ihan niin mene: Itämeri on minulle jotain matalaa ja murtovetistä, jotain mikä möllöttää Kauppatorin ja Aurinkolahden rannassa ja mitä pitää suojella. Se ei tunnu eikä tuoksu miltään arkielämässäni. Sitä paitsi olen koko elämäni ajatellut, että suomalaisena minun kuuluu olla järvi-ihminen, sillä ovathan makeat vedet ylpeytemme.

Täällä olen erilainen. Täällä puhun merestä, kirjoitan merestä ja hengitän meri-ilmaa. Meri on läsnä aina ja kaikkialla. Yksi harrastuksistani on ajaa autolla kymmenisen minuuttia johonkin suuntaan ja kävellä itselleni tuntemattomia rantoja pitkin. Kävelen ja kävelen ja annan tuulen sotkea hiukset. Atlantti ei lakkaa hämmästyttämästä. Sen suuruuden ja voiman edessä tunnen olevani niin pieni ja mitätön. Silloin tekee mieli istua kivelle, kirjoittaa meriaiheisia metaforia ja kuvitella olevansa runoilija.

Tove Janssonin Muumipappa ja meri -kirjassa meri on yksi hahmoista: sillä on omat tunteet ja mielialanvaihtelut. Siltä minustakin tuntuu. Kun kävelen rantaan, kävelen ystävän luokse. Ystäväni on toisinaan raivoissaan ja toisinaan kovin tyyni, mutta aina siellä. Pienen hetken jälkeen minulla on levollisempi ja tyytyväisempi olo. Ja siksi palaan lähes joka päivä takaisin. En väitä, etteikö Päijänne olisi edelleen mielestäni jylhä. Järvien ja merien kauneus vain on kovin erilaista.

Odotan tällä hetkellä monenlaista. Odotan valoisampia iltoja ja vuoden ensimmäistä linnunlaulua, t-paitakelejä ja laventelinsinisiä kesäpäiviä. Sitä, että kevät toisi mukanaan enemmän luovuutta ja jaksamista. Sitä, että ranskan opiskeluun käyttämäni aika ja energia kantaisivat hedelmää. Sitäkin odotan, että koronatilanne tasaantuisi. Olemme helmikuun talvilomaksi suunnitelleet roadtrip-matkaa Pohjois-Bretagnessa ja Normandiassa Emman, Helmin ja kahden Lorientin vapaaehtoisen kanssa. Sitä odotan malttamattomana. Odottamisen keskellä yritän muistuttaa itseäni tämän hetken tärkeydestä. Siitä, että matkasta ja odottamisesta voi löytää paljon kauneutta, jos vain pysähtyy katsomaan.