Paluu x2

Palasin jouluksi Suomeen. Kotimatkalla Ranskan harmaan maaseudun vilahdellessa ikkunan takana kuuntelin joululauluja, niitä sellaisia, joissa lauletaan jouluksi kotiin palaamisesta. Miten ne tuntuivatkaan erilaisilta tänä jouluna! Pariisissa CDG:n lentokentällä söin ylihinnoiteltua foccaciaa ja liiketunnistimella toimiva vessa veti itsensä kahdesti ennen kuin ehdin edes istahtaa. Koko päivän matkustamisen jälkeen minä ja muut kalpeat lattioihin tuijottelevat suomalaiset laskeuduimme Helsinki-Vantaalle. Sisälläni kupli jokin lämmin ja pehmeä. Ehkäpä juuri se jälleennäkemisen riemu, josta syyskuussa haaveilin.

Kotona kaikki rullasi samaan tuttuun tapaansa. Oli helpottavaa puhua suomea, syödä ruisleipää ja huomata, että muistan edelleen mikä kohta huoneeni lattiasta narahtelee. Elämä tuntui hetken hämmentävän kevyeltä eikä mikään vaatinut minkäänlaisia ponnisteluja. Paluu mukavuusalueelleni oli paljon kaivattu. Rakkaimpieni syleilyssä oli vielä ihanampaa kuin olin muistanut ja ystävilleni kuului hyvää. Tuntui kuin olisin ollut suurikin kosmopoliitti, kun hotelliaamupalan croissantti maistui mielestäni kuivalta. Sukujoulu Keski-Suomessa oli perinteinen ja juuri sellainen kuin olin toivonut. Oli mahtavaa, että sain nähdä lunta ja nauttia kunnon pakkasesta edes kerran tänä talvena. Kaiken ilon keskellä en kuitenkaan voinut olla muistamatta lähestyvää paluuta Ranskaan ja kevään yllä leijuvaa välimatkaa, 2300 kilometriä. 

Kaksi viikkoa katosivat johonkin ja jälleen huomasin katselevani Finnairin turvallisuusdemonstraatiota. CDG:n automaattivessa veti itsensä taas ainakin kolmesti ja Pariisin metrossa haahuileminen ei vieläkään ollut muuttunut mukavaksi. Kun viimein astuin junasta Quimperin asemalla, tuntui yllättävänkin tutulta ja levolliselta. Täällä sitä taas ollaan, ajattelin. Täällä, missä leipä kuuluu syödä samana päivänä kuin se on leivottu, missä kukaan ei käytä kahisevia vaatteita tai aktiivisuusranneketta ja missä bonjouria hoetaan niin paljon kuin ehditään.

Ensimmäinen arkiviikko oli vaikea. Reissu kotiin muistutti siitä, kuinka paljon pelkkä olemassa oleminen ja arjesta selviäminen vaatii täällä energiaa. Kaiken Suomessa kokemani yhteenkuuluvuuden ja helppouden jälkeen oli raskasta hyväksyä taas olevansa se, joka ei tiedä miten asiat toimivat ja jolle pitää aina selittää kaikki ja usein vielä moneen kertaan. Jäljellä oleva puolivuotinen tuntui nukkumaan mennessä niin kovin pitkältä. Alkuviikosta kyyneleet polttivat yhtenään silmien takana ja olisin vain halunnut istua kylpyammeessa ja juoda inkivääriteetä.

Töissä kaikki on enemmän tai vähemmän sekaisin käsiin hajoavan koronatilanteen takia. Pelkästään toissapäivänä 7. tammikuuta Ranskassa todettiin 328 000 uutta tartuntaa. On myös erikoista, että täällä yleinen asenne tuntuu olevan se, että sekä oppilaat että opettajat ovat uupuneita lomien jälkeen. Se on hassua, sillä olen aina ajatellut, että lomien jälkeen kouluun palaa levänneitä ja uuteen vuoteen valmiina olevia oppilaita. Kaikki opettajat varoittelevat, että seuraavat viikot ennen talvilomaa ovat vuoden raskaimmat ja kuormittavimmat. Olen kuitenkin toiveikas, sillä minulla on tiedossa paljon uusia ja kivoja projekteja, joissa saan ottaa paljon vastuuta.

Viikkoon on mahtunut myös onnellisia hetkiä. Oli ihanaa nähdä, miten lämpimästi oma pieni yhteisöni täällä otti minut vastaan. Muut vapaaehtoiset odottivat minua sunnuntai-iltana Châteaun (Quimperin kimppakämppä) olohuoneessa ja vaihdoimme pitkään kuulumisia. Illalla Douarnenezissa söimme Césarin, Gladysin ja Emanuelen kanssa päivällistä ja näytin heille kuvia joulustani Suomessa. Emanuelen ystävä Marco on ollut tällä viikolla vierailulla Bretagnessa. Yhtenä iltana E ja M tekivät mummojensa perinneresepteillä kurpitsarisottoa ja tiramisua. Kokatessaan he kertoivat yhteisiä muistojaan samalla kun minä makoilin riippumatossa. Olisin halunnut pullottaa ja säilöä sen illan tunnelman.

Keskiviikkona lähdimme ulos syömään ja drinkeille Emanuelen, Marcon, Césarin ja Gladysin kanssa. Port du Rosmeurin hämyisessä baarissa leijaili tupakansavu ja tiskillä istui nuoripari pussailemassa. Keittiön sulkeuduttua koko henkilökunta tuli syömään salin suurimpaan pöytään. Ilmassa oli ranskalaista rappiollista charmia, kun väsyneet kokit ja tarjoilijat istuivat melun keskellä syömässä tähteitä puhumatta toisilleen sanaakaan. Ikkunan ääressä humaltunut ranskalaisnainen lauloi surullisia vanhoja rakkauslauluja tupakan karhentamalla äänellä. Hetki oli kuin elokuvista. Silloin muistin, miksi lähteminen oli kaiken arvoista. Muistin, että tästäkin olisin jäänyt kotona paitsi.