19

Täytin eilen 19. Juhlahumun keskellä pohdin sitä, missä kehityin 18-vuotiaana ja mitä oivalluksia tein. Yksi nousi ylitse muiden: kokemus keskeneräisyydestä ja valmiudesta. Olen mielestäni menossa oikeaan suuntaan, vaikka huomaankin yhä ajattelevani, että en ole tarpeeksi valmis puhumaan rikkinäistä ranskaani, tekemään päätöksiä klementiinilajikkeiden välillä tai tulevaisuuttani koskien tai sanomaan mitä mietin. Ranskaan lähtiessäni ajattelin, että en ole tarpeeksi valmis uuteen seikkailuun, sillä pitäisi tietää ja osata enemmän. Olla enemmän.

Nyt teitä naurattaa. Ei kuulukaan olla valmis 19-vuotiaana. Saa olla hukassa. Kyse ei olekaan siitä, sillä todennäköisesti en ole valmis neljän tai neljänkymmenenkään vuoden päästä. Ja saa silloinkin olla hukassa. Kyse on siitä, että haluan luopua tarpeesta ja tavoitteesta olla valmis ennen kuin jotain voi tapahtua. Tai kuten bloggaaja ja kirjailija Eeva Kolu on kirjoittanut: “Yritän uudestaan ja uudestaan päästää irti siitä ajatuksesta, että kaikki on saatava valmiiksi ja siistiin pakettiin ennen kuin elämä voi alkaa.” Maailma ei tule valmiiksi enkä minäkään, joten mitä turhia odotella. Sitä paitsi valmis elämä olisi luultavasti kovin tylsää eikä valmis minä varmastikaan jaksaisi nousta sängystä sitä ihmettelemään.

Elämä Ranskassa on auttanut tämän(kin) ajatuksen työstämisessä. Hyvä elämä ei täällä näytä valmiilta edes ulospäin. Koti voi ja saa olla rempallaan, ja yleensä ainakin muutamat asiat ovat rikki tai eivät satu juuri tänään toimimaan. Pari viikkoa sitten keittiön lattia lainehti ja César ei ollut moksiskaan. Selvitellään huomenna, hän sanoi. C’est la vie. Jos kutsutaan kylään ystäviä, heille tarjotaan sitä, mitä kaapista sattuu löytymään. On virkistävää, että kukaan ei pyytele anteeksi pesemättömiä ikkunoita tai kaupasta ostettua pullaa. Aikataulut ovat sinnepäin, junat aina myöhässä ja ihmiset haahuilevat, etsivät ja pyörivät.

Enää en ajattele, että keskeneräisyys tekee minut haavoittuvaiseksi. Päinvastoin se on voimavara: sen tunnistaminen itsessä auttaa ymmärtämään ja hyväksymään toisia. Muita vapaaehtoisia täällä seuratessani olen tosiaan ymmärtänyt, että hekin ovat hukassa ja puutteellisia. Oman keskeneräisyyteni hyväksymisen takia minulla on kärsivällisyyttä heitä kohtaan, toisinaan jopa enemmän kuin itseäni kohtaan. Ja jos se, ettei kukaan meistä ole valmis, kerran on olennainen osa ihmiskokemusta, ehkä sitä vastaan taisteleminen tosiaan on turhaa.

On tietenkin kivaa saada jotain joskus valmiiksi. Oman kokemukseni mukaan se jää kuitenkin siihen: miellyttävyyteen. Euforiasta jäädään kauas, kuten tänä vuonna opin. Kevättalvella todistin itselleni, että olen kykenevä tekemään hurjasti töitä silloin, kun se on tärkein prioriteettini. Pakonomainen tarve suorittaa kumpusi kuitenkin epäonnistumisen pelosta ja itsearvostuksen puutteesta. Ajattelin, että itsekurilla, määrätietoisuudella ja ahkeruudella tulen paremmaksi, riittävämmäksi ja ennen kaikkea valmiimmaksi. Että kirjaimet paperilla oikeuttavat olemassaoloni. Että onnistuminen on todiste siitä, että ainakin olen hyvä jossakin ja saavuttanut jotakin. Spoiler alert: Kirjaimet paperilla eivät poista kokemusta keskeneräisyydestä eivätkä korjaa itsetunto-ongelmia. Minulla on vielä pitkä matka pisteeseen, jossa arvostukseni itseäni kohtaan nojaa siihen, mitä olen eikä siihen, mitä teen. Tai vielä pahempaa: siihen, mitä saan aikaan. Luulen, että suunta on kuitenkin oikea. Kukaan ei ole puoleen vuoteen antanut minulle minkäänlaista arvosanaa, johon olisin voinut ihmisarvoni kiinnittää ja hengissä ollaan edelleen! Olen muutenkin keskittänyt energiani niiden (tärkeimpien!) asioiden vaalimiseen, joista arvosanaa ei ikinä voida antaa ja joissa ihminen ei ikinä tule valmiiksi.

Kun katson taaksepäin elämääni 18-vuotiaana, olen onnellinen ja ehkä hieman helpottunut: kaikki meni sittenkin ihan hyvin. Vuosi oli upea, merkittävä, tekisi mieli sanoa käännekohta. Kasvoin ja näin ihmisten ympärilläni kasvavan. Löysäsin naruja, joilla olin liian pitkään yrittänyt pitää kaikkia asioita hyppysissäni. Elin enemmän, kokeilin, sanoin useammin kyllä, rakastuin, lähdin, pärjäsin. Minusta ei tullut tänäkään vuonna joogagurua eikä kovin hyvää kokkiakaan, en vieläkään opetellut arabian alkeita enkä löytänyt unelma-ammattiani. Ja tänään, 19-vuotiaana, tunnen ymmärtäväni maailmaa vähemmän kuin koskaan aiemmin ja olevani niin kovin hukassa.

Eilen kirjoitin jollekin irralliselle paperille: “Hukassa on hyvä olla. Sehän vain tarkoittaa, että on mahdollisuuksia, joista valita.” Siihen yritän uskoa. Siispä: antaa tulla, 20. kierrokseni auringon ympäri!