Tarinoita marraskuulta

Kuten aiemmin kirjoitin, minulla on monia kertomattomia tarinoita marraskuulta. Halusin koota niistä parhaita paloja tänne. Joitakin aion kyllä säästää niin, että saan kertoa niitä kolmekymppisenä kyllästymiseen saakka kaikille tutuille ja tuntemattomille.

Ensimmäisen maailmansodan päättymispäivänä 11.11. päätimme lähteä muiden vapaaehtoisten kanssa läheiseen kansallispuistoon (Parc naturel régional d’Armorique) luontoretkelle, sillä päivä on Ranskassa kansallinen vapaapäivä. Menomatkalla näimme liikenneympyrässä jonkun liftaamassa ja kyydissäni olleet Dóra, Emma ja Marike kannustivat minua pysähtymään. Niinpä ajoimme ylimääräisen ympyrän ja otimme saksalaisen Vanessan kyytiin. Vanessa oli tuolloin liftannut ympäri Eurooppaa kaksi kuukautta. Hän on ympäristöaktivisti ja tutkimusmatkalla tutustumassa eurooppalaisten erilaisiin maailmankuviin ja etsimässä vaihtoehtoista järjestelmää kapitalismille. Vanessa tuli kanssamme kansallispuistoon, minkä jälkeen pyysimme häntä päivälliselle Quimperiin.

Koko pitkän illan söimme sipsejä ja puhuimme siitä, mikä maailmassa mättää. Lyhyesti: moni asia. Vanessa oli mahtava keskustelija ja kertoi hurjiakin juttuja ajasta, jolloin hän oli asunut Saksan metsissä metsien hakkuita vastustavan forest occupation -liikkeen muiden jäsenten kanssa. Hän myös kannusti meitä liftaamisen testaamiseen ja jakoi kanssamme parhaat vinkit. Kuulemma huoltoasemilla kyselemällä saa parhaat kyydit ja omaan intuitioon pitää aina luottaa. Toivotin hyvästelyjen yhteydessä Vanessalle onnea ja menestystä kapitalismin korvaavan järjestelmän keksimiseen. Taisin myös luvata, että otan toistekin liftaajia kyytiin, sillä niin jännittävä kokemus Vanessan tapaaminen oli.

Olen tutustunut paremmin ranskalaiseen kulttuuriin Césarin ystävien kautta. He ovat illastaneet muutamia kertoja meillä ja minut on kutsuttu heidän koteihinsa päivälliselle. Nämä hetket ovat aina yhtä mielenkiintoisia eivätkä ikinä niin kiusallisia kuin lähtiessä pelkään. Césarin ystäväporukkaa voi kuvailla kirjavaksi: eräs pariskunta on myynyt asuntonsa ja elää nyt pakussa, mukaan mahtuu rokotusvastaisia ja lääkäri-César, monia kasvissyöjiä ja jokunen lihafanaatikko sekä kaikenlaisia ammatinharjoittajia kouluavustajista purjehtijoihin. En sanoisi, että Césarin hieman hipahtavista kolmekymppisistä koostuva elinpiiri antaa parhaan kuvan vallitsevista ranskalaisista käsityksistä, mutta ainakin uutta ajateltavaa saan joka kerta. Keskustelua on tosin vaikea seurata toisinaan, sillä kaikki puhuvat nopeasti, toistensa päälle ja ihan outoja slangisanoja käyttäen. Usein puhutaan paikallispolitiikasta, iänikuisesta rokotuspassikiistasta, yhteisistä muistoista sekä ihmissuhdeongelmista. Toiveeni on jonakin päivänä pystyä osallistumaan näiden illanviettojen väittelyihin ja ymmärtää heitettyjä vitsejä paremmin.

Tein tässä kuussa myös ensimmäistä kertaa itse aidon bretonilaisen crêpen perinteisellä billig-pannulla. Ei ihan ravintolatasoa, mutta sanoisin, että isiltä opitut letunpaistovinkit auttavat myös tässä taiteenlajissa. Vakiocrêpeni sisältää herkkusieniä, (karamellisoitua) sipulia ja jotain hyvää juustoa. Muuten ruokarintamalla olen tutustunut dyykkauskulttuuriin, koska roskisdyykkaus kuuluu Césarin monipuoliseen harrastusvalikoimaan purjehtimisen, oluthifistelyn, pasuunansoiton ja improteatterin lisäksi. Olen tullut siihen tulokseen, että dyykkaus on järkevästi toteutettuna yksinkertaisesti nerokas tapa säästää ympäristöä ja rahaa sekä testata tuotteita, joita ei ikinä muuten tulisi ostettua kaupasta. Olen maistanut lähiaikoina dyykkauksen ansiosta mm. monia jännittäviä leipälajeja, joita voisin kuvitella ostavanikin. Kaiken lisäksi Gladysin mielestä dyykkauspäivä tuntuu samalta kuin pukin saapuminen jouluna ja kukapa ei sellaisesta tykkäisi.

Viime viikolla tein tuttavuutta äänikirjatarjonnan ja lähikaupan teelaatujen kanssa, sillä seminaariviikon viikonloppuna sairastuin flunssaan. Ehkä tämä oli kehoni tapa sanoa, että nyt on nipistetty vähän liian monista yöunista ja juostu liian paljon paikasta toiseen. Ihan aiheellista marinaa, sillä marraskuun kolmen ensimmäisen viikon aikana nukuin kotona huimat kolme yötä. Matkalaukun purkaminen ja pyykkien peseminen kaiken reissaamisen jälkeen tuntui fantastiselta. Viime viikon sain myös nauttia ylhäisestä yksinäisyydestä, sillä Gladys oli työmatkalla Rennesissä ja César lomalla vanhempiensa luona. Sosiaalinen akkuni latautuikin juuri täydellisesti ennen kuin Irinkan korvaava Emanuele saapui sunnuntai-iltana. Venetsian oma poika, 26-vuotias Emanuele päätti hakea tätä vapaaehtoistyöpaikkaa, sillä kaipasi tekemistä ja maisemanvaihdosta. Hän vaikuttaa kohteliaalta ja helposti innostuvalta, ei puhu yhtään ranskaa mutta oikein hyvää englantia ja tykkää tiskaamisesta. Ensimmäinen viikko yhteiselämää on sujunut hyvin, vaikka uuteen tilanteeseen totutteleminen vaatiikin kaikilta kärsivällisyyttä.

Marraskuu oli ihastuttavan hämmästyttävän uskomaton, mutta olen toivottanut joulukuun ilolla tervetulleeksi. Enää muutama viikko ennen kuin lennän Suomeen joulunviettoon. Pukin odottaminen taitaakin jäädä tänä vuonna kakkoseksi.