Toteutuneista unelmista

Talven saapuminen tarkoittaa täällä alkavaa sadekautta. Lähiaikoina onkin satanut useimpina päivinä. Toisinaan vain tihuttanut iltaisin ja joinakin päivinä satanut kuin saavista tunteja ja taas tunteja. Bretagnen maine Ranskan sateisimpana alueena taitaa olla oikeutettu. Muuten säästä ei arvaisi talven lähestyvän, sillä lehdet ovat puissa ja lämpötila päivisin yli kymmenen astetta. Aurinko nousee hieman ennen yhdeksää ja laskee viiden jälkeen. Iltaisin saapuva pimeys on jollakin tavalla pimeämpää kuin mikään aiemmin kokemani, sillä täällä ei tunneta katulamppuja ja verhot sulkevat kotien valot sisäänsä. Silti tämä marraskuu on ollut valoisin naismuistiin.

Marraskuu on jo useampana vuonna ollut minulle itsereflektoinnin kuukausi. Ehkä siksi, ettei sillä tunnu olevan muutakaan tärkeää virkaa vuodenkierrossa. Ehkä siksi, että pimeys ja takana oleva syksy saavat hamuamaan pysähtymistä ja päämäärätöntä vellomista. Viime viikkoina olen ajatellut paljon vuoden takaista elämääni ja itseäni. 

Silloin kun haluan muistaa jotakin, suuntaan yleensä selaamaan puhelimeni kuvia. Viime marraskuusta löytyy vain 38 kuvaa: muutama tallennettu meemi Yhdysvaltojen vaaleista, kuvia ruotsin läksyjen tehtävänannoista, jokunen bussipysäkillä napattu selfie, yksi ikuistettu auringonnousu. Muistelen, että elämä tuntui vuosi sitten erityisen raskaalta ja valottomalta. Olin juuri täyttämässä 18, mutta minulla ei oikeastaan ollut muistikuvia saati tarinoita kerrottavana kuluneesta vuodesta, vaikka minunhan piti olla young and sweet, only seventeen! Elämästäni ei olisi voinut kirjoittaa lauluja (paitsi ehkä viha-rakkaussuhteesta derivoimiseen) eikä kuvata coming of age -elokuvaa. Tuntui siltä, että olin jumissa ja vain odotin ja odotin sitä, että oikea elämä alkaisi. Ehkä myös sitä, että korona-aika loppuisi. Olin pettynyt ja pelkäsin, että tämä olisi parasta mitä jäljellä olevilla teinivuosillani olisi minulle tarjota.

Haluaisin halata vuodentakaista Henriikkaa ja näyttää, että kyllä elämällä on valtavasti tarjota. Juuri nyt minut tekee onnelliseksi ajatus siitä, että nuorempi Henriikka olisi tyytyväinen valintoihini ja ylpeä minusta. Unelmoiminen ei ole minulle luonteenomaista mutta jos jostain unelmoin viime marraskuussa, on se hyvin todennäköisesti nyt toteutunut. Elämä tuntuu ihan eri tavalla jännittävältä ja tyydyttävältä. Haluaisin huiskuttaa viime vuoden itselleni Douarnenezin satamasta ja huutaa, että täällä sitä ollaan. Kuvittele, 17-vuotias minä, että nykyään poistun kotoa joka viikonloppu tapaamaan uusia ihmisiä, toisinaan ymmärrän levollisen toimettomuuden päälle, aidosti nautin pehmeistäkin juustoista ja minulla on kuin onkin lukuisia tarinoita kerrottavana. Kuvittele! Muutenkin tuntuu, että olen nyt juuri hyvässä ja niin onnekkaassa elämäntilanteessa: haastavassa, mutta sellaisessa, että tunnen selviäväni ja saan sopivassa määrin onnistumisen kokemuksia. On huippua ja niin etuoikeutettua, että samalla kun minulla on avoin mieli sekä halua mennä ja tehdä, minulla on siihen myös mahdollisuus.

Nyt olen oikeastaan iloinen syvästä turhautumisestani viime vuonna, sillä se sai minut etsimään muutosta. En sano, että muuttaminen toiseen maahan on paras tai varsinkaan kypsin ratkaisu moniinkaan ongelmiin, mutta seikkailun kaipuuseen se tepsii aika hyvin. On selvää, että itseään ei pääse karkuun minkäänlaisilla dramaattisilla elämänmuutoksilla oli kyse töistä irtisanoutumisesta tai äkkilähdöstä Kuubaan. Ymmärrän kuitenkin nyt, että se aiemmin havittelemani oikea elämä tarkoitti itselleni tässä elämänvaiheessa seikkailua, maisemanvaihdosta, jotakin kiiltokuvamaista ja s i i s t i ä. Jotakin, josta niiden laulujen ja coming of age -elokuvien tekeminen on helpompaa. Ja sanon tämän kaiken silläkin riskillä, että kuulostan naiivilta, oikeasta elämästä mitään tietämättömältä ja liikaa amerikkalaisia elokuvia katsoneelta. Olen tullut siihen tulokseen, että on lahja olla olematta sen oikean oikean elämän uuvuttama ja katkeroittama.

Tärkein tekemäni huomio oli, ettei toivomani elämä vain maagisesti alkanut jonakin päivänä. Tein vaikeitakin asioita, pohdin, yritin muuttua, lähdin. Kun muutama ilta sitten huomasin ajattelevani ensi vuoden marraskuuta, yritin pitää mielessäni sen, mitä olin aiemmin miettinyt. En tiedä tulevista marraskuista tai vuosista juuri mitään, mutta jonkin verran minulla on vaikutusvaltaa siihen, miltä elämäni näyttää. Se vaatii kuitenkin sitä, että puhun ääneen ja teen konkreettisia asioita pelkän vatvomisen sijaan. Sitä, että muistan olla rohkea ja vaikka sitten lähteä, jos sydämeni sitä halajaa. Ja itseäni viisaammilta olen kuullut, että niihin omien käsien ulottumattomissa oleviin asioihin vaikutetaan sitten omalla suhtautumisella. Että ihan vaan tiedoksi.