Pysähdys

Koulussa työskentelyssä on (myös Ranskassa) yksi suuri etu: lomat. Minulla on vuoden aikana huomattavasti enemmän lomapäiviä kuin sopimukseeni kirjatut pakolliset kaksi päivää kuukaudessa. Toisaalta en saa valita lomieni ajankohtaa toisin kuin muut vapaaehtoiset. Kulunut viikko oli ensimmäinen kahdesta syyslomaviikostani (Vacances de Toussaint).

Ensin ajattelin, että minun täytyy käyttää lomapäivät mahdollisimman tehokkaasti. Tein tarkkoja aikatauluja, jotta ehtisin vierailla mahdollisimman monessa paikassa ja tehdä asioita, joihin arkena ei ole aikaa. Täällä minulla tuntuu ylipäätään olevan sellainen asenne, että täytyy valtavasti suorittaa ja osallistua kaikkeen etten menetä mitään ja kerran kun nyt täällä ollaan. Lomaa edeltäneenä viikonloppuna kuitenkin huomasin, etteivät ensimmäisen lomaviikon suunnitelmat oikeastaan kuulostaneet minusta houkuttelevilta. Halusin vain olla ja antaa ajan kulua. Tätä itselleni epätyypillistä tunnetta hetken pohdittuani koin jonkin asteisen valaistumisen: saan tehdä niin. Saan makoilla sängyssä pitkälle päivään. Saan olla aikaansaamaton ja vetelä. Ei tarvitse suorittaa, jos en halua.

Eräässä lähiaikojen keskustelussa yritin listata asioita, joihin haluaisin aikani käyttää. Jotenkin näin se meni: pitkät kävelyt, klassisen musiikin kuunteleminen, nukkuminen, lukeminen, hyvät keskustelut. Niihin keskityin tällä viikolla. Kävelin päivittäin tuntikausia kuulokkeissani Anthony Doerrin Kaikki se valo jota emme näe. Nukuin yöllä, päivällä ja aina silloin kun siltä tuntui. Kuuntelin lähes koko Debussyn tuotannon (kerran kun nyt täällä ollaan). Puhuin muiden vapaaehtoisten kanssa aamuyöhön eurooppalaisuudesta, venäläisten koulujen historian opetuksesta, maailmanrauhasta ja identiteetin etsimisestä. Tein asioita vain, jos huvitti. Silloinkin hitaasti.

Yllätyin siitä, etten muuttunutkaan runkopatjaksi eikä sosiaalinen media imenytkään sieluani, vaikka laiskottelin. Päinvastoin torstaina jonkin uuden kokeminen alkoi jo houkuttaa. Niinpä ajoimme Frederikin saksalaisen ystävän Janin kanssa Bretagnen läntisimpään kohtaan, jossa tuuli meinasi viedä mukanaan. Jan tuli lomallaan viikoksi tutustumaan Frederikin uuteen elämään ja halusin varmistaa, että hän näkee Atlantin ainakin kerran täällä. Meri ja loputtomiin jatkuvat rannat ovat mielestäni Bretagnen hienoimpia nähtävyyksiä. Matkalla pysähdyimme kuvankauniissa pikkukaupungissa Audiernessa syömässä ensimmäistä kertaa elämässämme ostereita. Yhteinen arviomme oli, etteivät suolavedeltä maistuvat limaiset palat olleet pahoja mutta eivät erityisen herkullisiakaan. Pitänee jatkaa totuttelua. Loppuviikolla osallistuin kielikahvilatapahtumaan, kävin ensimmäistä kertaa täällä ollessani Atlantissa uimassa ja jatkoin kävelemistä, nukkumista ja keskustelemista.

Tällä viikolla en nähnyt yhtään uutta taulua, kokeillut yhtään uutta reseptiä tai vieraillut yhdessäkään uudessa kahvilassa. En mennyt museoon, elokuviin tai vaeltamaan. Silti tein asioita, joihin arkena ei ole aikaa. Silti tein asioita, joista nautin. Olen onnellinen, että uskalsin kuunnella itseäni. Ranska taitaa tehdä minulle hyvää.