Merellä

Talonomistajat César ja Gladys, kolmekymppinen ranskalainen pariskunta, palasivat viime viikolla. César on ammatiltaan yleislääkäri ja Gladys sisustusarkkitehti. He ostivat muutama vuosi sitten tämän suuren talon, josta vuokraavat Gwennili-järjestölle kahta ylimääräistä huonetta sivubisneksenä. Kaikesta huomaa, ettemme ole Irinkan kanssa talon ensimmäiset ulkopuoliset asukkaat, sillä toimintatavat on tarkkaan mietitty ja toimivaksi todettu. Kaikki ruoka on yhteistä ja kuun lopussa lasketaan monimutkaisella systeemillä kuka on velkaa kenellekin ja kuinka paljon. Jokaisella on viikoittain vaihtuva siivousvastuu, ja päivän tiskit tulee aina olla tiskattuna ennen seuraavaa aamua. Ympäristöystävällisyyteen kiinnitetään paljon huomiota: kotona ei käytetä talouspaperia eikä kertakäyttöisiä vanulappuja, mm. jogurtti, astianpesuaine ja olut tehdään itse, ruokaa ei osteta muovipakkauksissa ja se ostetaan mahdollisuuksien mukaan vain paikallisilta tuottajilta. Erityisesti minua ilahduttaa, että Césarin ja Gladysin ruokavalio vastaa käytännössä kasvissyöntiä, sillä he eivät osta kotiin lihaa. Suomalaisena kuitenkin ihmetyttää, että kaiken tämä jälkeen kaikki roskat biojätettä lukuun ottamatta “kierrätetään” samaan roskikseen. Eläköön Suomi ja toimivampi kierrätys! Näiden muutamien päivien perusteella C ja G ovat oikein kunnioittavia ja vaikuttaa siltä, että Irinkan ja minun hyvinvointi on heille tärkeää.

Lauantaina César vei minut ja Helmin purjehtimaan. Césarilla on Douarnenezin satamassa purjevene, jonka kyydissä hän viettää vuodesta yhteensä kolmisen kuukautta. Purjehtiessaan hän syö pateita, juo itse tekemäänsä olutta, lukee kirjoja kaikessa hiljaisuudessa ja iltaisin satamissa tutustuu muihin vesillä viihtyviin. Yksin purjehtimisessa on kuulemma sopivassa suhteessa rentoutumista ja seikkailua. Rakkaudesta lajiin kertoo se, että viime torstaina hän palasi kotiin kolmen viikon purjehdukselta, mutta jo lauantaina oli pakko päästä takaisin merelle.

Niinpä lähdimme. César opetti ranskan ja elekielen sekoituksella Helmin ja minut ohjaamaan venettään. Kun olimme jo poistumassa satamasta, César huomasi rannalla ystävänsä Davidin, jonka otimme mukaan. David on aito käsityöläinen ja kertoi korjaavansa työkseen purjeita. Hän esitteli kuvia korjaamistaan purjeista ja kertoi tekevänsä oikein hyvää bisnestä, koska alueella ei ole paljon kilpailua. Hän puhui paljon purjeveneiden muodosta, koosta, nopeudesta, teknisistä asioista ja siitä, kuka on minkäkin Douarnenezin sataman veneen kapteeni. Samalla César huusi meille vuoroin “Tirez” ja “Poussez”, kun ohjauksemme oli pettämäisillään. Ja niin me vedimme ja työnsimme, ja tuuli tarttui purjeisiin.

David
Minä ja Helmi
César

Muutaman tunnin jälkeen pysähdyimme poukamaan. Miehet hyppäsivät alasti Atlanttiin, ja me söimme Helmin kanssa suklaakakkua veneessä. David kertoi asuneensa Italiassa, Saksassa ja Venäjällä ja osaavansa seitsemää kieltä. Hän jutteli juutalaisesta uskostaan ja siitä, että tyttöystävällä Chloella on häntä isompi purjevene. Yhden päivän perusteella David on juuri sellainen ihminen, jonka seurassa ei tarvitse esittää mitään, joka hymyilee itsekseen ja naurahtelee kaikelle. Siis hyvä tyyppi. César kertoi huonoja vitsejä ja yritti selittää ranskalaisia sanontoja, jotka eivät ihan tainneet aueta meille. Laitoimme yhä enemmän vaatteita päälle.

Kotimatkalla tuuli tyyntyi eikä vene liikkunut enää juuri ollenkaan. Minua ei haitannut, minulla ei ollut kiire minnekään. Viime viikkoina olen tuntenut paljon ja monenlaista. Se on ihanaa, sillä toivonkin, että elämä tuntuisi syvällä ja maistuisi väkevältä, runsaalta, yllättävältä, koskettavalta. Toisinaan voimakkaat tunteet kuitenkin tukahduttavat, litistävät alleen tai vähintäänkin väsyttävät. Siksi purjeveneessä Atlantin aalloilla kokemani rauha oli ihmeellinen. Aurinko laski, ilta pimeni ympärillämme ja yhä me kelluimme pehmeässä vedessä. Sillä hetkellä tuntui, etten tarvinnut mitään: en menestystä, pitkää ikää, demokratian toteutumista, parempaa ihoa, kotia tai kielitaitoa. Tunsin itseni eläväksi, vapaaksi ja höyhenenkevyeksi. César kertoi toivovansa, että voisi lähivuosina ostaa isomman veneen, lopettaa työt lääkärinä ja purjehtia Atlantin halki.

Sanoin itselleni: Kukapa ei, César. Kukapa ei.