Ra(n)skasta

Olen nyt muutaman viikon ajan käyttänyt päivittäin enemmän tai vähemmän ranskaa. Halusin kirjoittaa ylös joitakin kielenoppimisesta tekemiäni havaintoja, jotta tulevaisuuden Henriikka muistaisi paremmin taivaltamansa matkan.

Huomaan olevani kateellinen natiivipuhujille, joiden suusta menneen ajan konditionaalimuodot virtaavat ulos aina oikein. Miten epäreilua, että minä joudun harjoittelemaan jokaista prepositioilmausta kymmeniä kertoja ja silti ne tuppaavat menemään väärin tosipaikan tullen! Sitä paitsi suurin osa täällä tapaamistani ihmisistä osaa puhua vain äidinkieltään, joten tiedän, etteivät he pysty samaistumaan tilanteeseeni. He eivät ymmärrä, miltä tuntuu, kun ei ymmärrä tai tule ymmärretyksi. Haluaisin sanoa heille, että se turhauttaa.

Turhauttaa, että aiheutan ihmisten ympärillä kiusallisia hiljaisuuksia, vaikka minulla olisi paljon sanottavaa. Turhauttaa, että toisinaan lauseiden muodostaminen ranskaksi kestää niin kauan, että ihmiset luulevat, että en ymmärrä kysymystä. Silloin he alkavat vaivaannuttavasti toistaa sanomiaan asioita englanniksi ja me kaikki tiedämme, etteivät he enää toiste tule puhumaan minulle. Turhauttaa, että ajattelen ihmisten luulevan, että olen ujo. Todellisuudessa monissa tilanteissa en vain saa sanotuksi muuta kuin bonjour, merci ja avec plaisir. Turhauttaa, että en osaa olla vitsikäs ja että aloitan liian usein virkkeet il y a -rakenteella. Turhauttaa, että ranskan kuuleminen ja puhuminen väsyttävät niin, että iltaisin en jaksa tehdä moniakaan asioita.

Silloin kun turhauttaa, harjoittelen armollisuutta: muistutan itselleni, että jo yrittäminen on ylpeyden aihe. Toistelen, että kehittyminen vie aikaa ja vaatii kärsivällisyyttä. Kun turhauttaa, menen katsomaan merta. Ajattelen viime talvena lauluopettajani Saara-Maijan kanssa käymiäni zoom-keskusteluja hengittämisestä. Keskityn hengittämiseen, kunnes päivän keskusteluja toistava nauha pääni sisällä pysähtyy. Päätän, että jatkan yrittämistä taas huomenna. Yksi selviytymiskeinoistamme yhdessä Irinkan kanssa on, että laitamme jumputtavaa ranskankielistä hiphop-musiikkia stereoista ja tanssimme olohuoneen parketilla kunnes hengästyttää. Tämä on tavoista ehdottomasti tehokkain.

Joitakin tärkeitä asioita olen jo oppinut. Olen aika haka tavaamaan ranskalaisittain nimeni kaikille kysyjille. Harmillisesti suurin osa ei vaivaudu kysymään ja kirjallisena tuloksena on useimmiten Hendrika, Henrika, Henriika, Henrikka, Enrika tai jotakin siltä väliltä. Tapoja lausua on yhtä monta kuin lausujiakin. Nimikeskustelu päättyy poikkeuksetta jonkun keskustelijan kommenttiin siitä, että vanhempani eivät ajatelleet kansainvälistä uraani antaessaan nimeä minulle. Joka kerta tekee mieli kysyä, että mitenkäs oma kansainvälinen urasi etenee, Jean-Pierre. Kaikille pituuttani ihmetteleville ja sitä kysyville (päivässä keskimäärin viisi) sen sijaan olen valmistellut vakiovastauksen, joka antaa olettaa, että kaikki suomalaiset ovat jättiläisiä. En koe tästä huonoa omaatuntoa, sillä itsepähän kysyvät tyhmiä kysymyksiä. Todellisuudessa nämäkin kohtaamiset ovat oikein mukavia ja olen vain iloinen, että osaan sujuvasti vastata ainakin muutamiin kysymyksiin.

Tämänpäiväinen seikkailuni kuvaa hyvin tilannettani ranskan kanssa. Koulun rehtori kutsui minut, uskonnonopettaja Annickin ja englanninopettaja Émelinen aviomiehineen sunnuntailounaalle kotiinsa. Rehtori Jean valmisti erinomaisia crêpejä suvun perintöpannulla. Keskustelu oli vilkasta eikä minulla ollut suurempia vaikeuksia seurata tai ymmärtää sitä. Puhuttiin lasten kuulumisista, asuntojen hintojen noususta, rokotuspassista ja 90-luvun reissuista Australiaan. Jos olisin osannut, olisin kertonut tarinoita Lummukan letuista ja niiden paistamisesta Suomen kesän valoisina iltoina. Sen sijaan onnistuin juuri ja juuri kehumaan Jeanin crêpejä ja nyökyttelemään sekä mumisemaan myöntävästi kaikelle ja kaikille. Söimme hartaudella tuntikausia ja joimme paljon paikallista omenasiideriä.

Jossakin vaiheessa Émelinen mies Luc halusi kysyä minulta asioita Suomesta. Hän saattoi minut kiusalliseen tilanteeseen kysymyksillään siitä, mitä makean veden kaloja Suomessa syödään ja mitä sienilajeja Suomen metsissä kasvaa. Yllättävää kyllä minulla ei ollut juuri tätä ranskankielistä sanastoa kielen päällä. Kiitos Luc. Kiitos Googlen kuvahaku. Syötyämme teimme yhdessä kävelylenkin upealla rannikon asuinalueella, jossa rehtori vaimoineen asuu. Pysähdyimme neoliittisen kauden jäännökselle, josta Jean kertoi kymmeniä minuutteja. En ymmärtänyt mitään, sillä taas oli juuri tämä sanasto jäänyt lukion ranskan oppimäärästä pois. Taisin toistella hieman liian monta kertaa d’accord ja oui. Kotimatkalla Annick halusi esitellä minulle oman puutarhansa. Sievää oli, mutta minulla ei ole mitään hajua mitä kuivahtaneita hyötykasveja missäkin nurkassa oli. Olin joka tilanteessa ihan että très joli.

Olen oppinut arvostamaan kasvavia empatiataitojani kaikkia heitä kohtaan, jotka toimivat arjessaan vieraalla kielellä. Joitakin asioita voi ymmärtää vasta, kun ei ymmärrä tai tule ymmärretyksi. Olen myös oppinut arvostamaan mahdollisuutta viestiä omalla äidinkielellään. Voi miten helpottavaa on, kun saa keskittyä sisältöön eikä siihen, mitä sanoja tai verbimuotoja pitäisi käyttää. Tiedän, että ajan myötä kommunikoiminen ranskaksi helpottuu. Tiedän myös tilanteen tullen olla aloittamatta kieltä harjoittelevan kanssa keskustelua ahvenista, herkkutateista tai viikunalajikkeista.