Perillä

Täällä sitä ollaan, Euroopan reunalla. Keskiviikon matkapäivä ei tällä(kään) kertaa mennyt suunnitellusti. Pariisista länsirannikolle lähtenyt TGV-juna yllättäen pysähtyi jollakin pienellä asemalla Ranskan maaseudulla ja kaikki ihmiset minua ja kolmea muuta nuorta lukuun ottamatta poistuivat vaunusta. Nämä jäljelle jääneet nuoret osoittautuivat Helmiksi, Emmaksi ja Frederikiksi eli kanssani samalla asialla oleviksi saman järjestön vapaaehtoisiksi. Olimme jääneet vaunuun, koska kukaan meistä ei ymmärtänyt ranskankielisen kuulutuksen ilmoittavan, että juna ei jatka matkaa raiteilla tapahtuneen onnettomuuden takia. Minua hymyilyttää vieläkin yhteinen hämmennyksemme ja sen välittömästi synnyttämä yhteenkuuluvuuden tunne. Odotettuamme tunnin verran korvaavia busseja meidät usutettiin junaan, jossa opetin uusille ystävilleni ristiseiskaa. Illan jo pimennyttyä pääsimme Quimperin juna-asemalle, josta järjestömme Gwennilin työntekijät hakivat meidät aloitusleirille lähellä sijaitsevaan kunnan vuokraamaan maalaistaloon. Bretagnessa jo kymmenen päivää karanteenissa viettäneet Irinka ja Irakli olivat valmistaneet meille erinomaista georgialaista ruokaa.

Torstain ja perjantain vietimme toisiimme ja Gwennilin toimintaan ja henkilökuntaan tutustuen. Pohdimme meitä odottavan yhteisasumisen haasteita, maistelimme paikallista siideriä ja bretonilaista Kouign Amann -kakkua, vierailimme crêperiessä ja pelasimme yömyöhään Unoa. Joimme Yogi-teetä, jonka pusseissa on jonkinlainen motto tai elämänohje. Omani oli: “Donnez une chance à votre avenir” (Anna mahdollisuus tulevaisuudellesi), jonka ajattelin olevan uutta elämänvaihetta aloittaessani hyvinkin inspiroiva ja ajankohtainen, kunnes Héléne-koordinaattori ilmoitti sen kuulostavan huonolta poliittiselta sloganilta. Lupaan kertoa täällä, kun löydän paremman moton.

Meitä vapaaehtoisia on kahdeksan: Emma (18) Itävallasta, Frederik (19) Saksasta, Dóra (20) Unkarista, Stefania (24) Venäjältä, Irinka (23) ja Irakli (26) Georgiasta sekä minä (18) ja Helmi (18) Suomesta. Kaikki ovat avoimia ja lämpimiä ja pidän heistä jo nyt valtavasti. Uskon, että näistä tyypeistä voin rakentaa oikein hyvän tukiverkoston, jonka kanssa jakaa ärsyyntymistä ranskalaiseen byrokratiaan. Järjestö täällä Ranskan puolella on hoitanut kaikki asiat tähän mennessä oikein kiitettävästi ja minulla on ollut koko ajan tervetullut olo. Kaikki Gwennilin työntekijät ovat profiililtaan samanlaisia: kolmekymppisiä sinkkunaisia, joiden kampaukset ovat (mahdollisesti tarkoituksella) sotkussa koko ajan ja jotka asuvat kimppakämpissä ystäviensä ja erirotuisten kissojen kanssa unelmoiden paremmassa kunnossa olevasta puutarhasta. Kaikki naiset puhuvat heikkoa englantia, nauravat ikenet vilkkuen ja alkavat ruokaa laittaessaan laulaa moniäänisesti ranskalaisia kansanlauluja. Heidän seurassaan on helppoa olla ja toivon omaksuvani mahdollisimman paljon tätä La vie, ce n’est pas si sérieux -asennetta tulevien kuukausien aikana. Sillä se, ettei elämää ota niin vakavasti, vaikuttaa heitä katsellessa ihanalta tavalta elää.

Perjantai-iltana ajoimme uuteen kotiimme Irinkan kanssa. Me kaksi asumme rantakaupunki Douarnenezissa, ja muut vapaaehtoiset kimppakämpässä parinkymmenen minuutin ajomatkan päässä Quimperissa. Douarnenezin kadut ovat hiljaisia ja tuuli täällä tuoksuu mereltä. Talot ovat pastellinvärisiä ja monet niistä hassusti rempallaan. Tuntemattomia katsotaan silmiin ja heille hymyillään ja huikataan iloisesti bonjour. Kotitaloni on suloinen ja hyvin ainutlaatuinen riippumattoineen ja vanhoine kalusteineen. Odotan jo syksyisiä päiviä, jolloin villasukat jalassa ja kahvikuppi kädessä voin istua ikkunan ääressä tekemässä ranskan kielioppitehtäviä ja kuuntelemassa sadetta. Talon omistavat César ja Gladys palaavat lomiltaan vasta muutaman viikon päästä, joten siihen asti asustelemme kahdestaan Irinkan kanssa. Tuntuu varsin oudolta, että en ole tavannut ihmisiä, joiden kodissa asun. Tästä (ja hyvin viileästä sisälämpötilasta) huolimatta talo tuntuu koko ajan enemmän kodilta. Uskon viihtyväni täällä oikein hyvin.

Tänään kävin yksin kävelyllä pitkin Douarnenezin rantoja. Ajattelin sitä, kuinka valtavan etuoikeutettu olen saadessani nauttia Atlantin tuoksusta, hyväsydämisten ihmisten vieraanvaraisuudesta ja tunteesta, että minulla on elämässäni aikaa. Aikaa täällä ja toisaalla, aikaa itselleni ja muille, aikaa etsiä ja löytää. Kun koti-ikävä iski maisemapaikan penkillä, ajattelin Edith Södergranin runoa Juova merta:

Ohut juova merta hiiluu harmaana

taivaan rannassa,

siellä on tummansininen seinä

joka muistuttaa maata,

juuri siellä minun kaipuuni levähtää

ennen kuin lentää kotiin.