Pariisissa

Matkapäivästä selvinneenä olin innoissani lyhyestä kaupunkilomastani. Sunnuntaina seikkailin ensimmäistä kertaa elämässäni yksin miljoonakaupungissa. Istuskelin kahviloissa lukien Beauvoirin Toista sukupuolta ja leikin olevani Sorbonnen yliopiston filosofian opiskelija valmistautumassa luennolle. Yritin kuunnella sivukorvalla ranskankielisiä keskusteluja ja ymmärtää lauseita sieltä täältä. Jossakin vaiheessa luovutin ja kuvittelin viereisen pöydän pariisittarien puhuvan Bibi Macronin viimeaikaisista asuvalinnoista ja siitä, kuinka he epäilevät miehillään olevan salasuhteita au paireihin. Minua hymyilytti iholla vielä tuntuva loppukesän lämpö ja se, miten kauniin huolettomilta pariisilaiset tosiaan näyttävät. Iltapäivällä Musée d’Orsayssa tykästyin itselleni aiemmin tuntemattoman Henri de Toulouse-Lautrecin maalauksiin. Toulouse-Lautrec ikuisti teoksiinsa 1800-luvun Pariisin viihdemaailman tähtiä ilman kaunistelua tai moralisointia, mikä tuntui minusta koskettavalta ja tärkeältä. Louvressa ihmettelin sitä, miten maailmanhistorian merkittävimmistä taideteoksista sai parhaan vilauksen kyynärpäätaktiikalla.

Loput päivät Pariisissa vietin yhdessä rakkaan ystäväni Tarun kanssa. Päivämme täyttyivät kuvauksellisista mutta likaisista kaduista sekä erikokoisista ja -muotoisista lehtitaikinaleivoksista. Eiffel-torni oli suuri, Riemukaari huputettu, maisemat Sacré-Cœurilta kauniit ja Notre-Dame yllättävän hyvässä kunnossa. Totesimme, ettei Pariisin metro ole lainkaan esteetön ja ettei ranskalainen keittiö sovi kovin hyvin kasvissyöjälle. Meitä ihmetytti pariisilaisten koirien kurja elämä ja se, miten joka paikassa käsidesi haisi erilaiselta. Voi kuinka olimmekaan iloisia silloin, kun tarjoilijat eivät heti vaihtaneet ranskasta englantiin meidät nähtyään. Kokemuksesta voin nyt sanoa, että kahdeksan vuoden kouluranska riittää suurin piirtein ravintoladialogiin sekä satunnaiseen pardoniin ja excuse-moihin.

Tiistaina kiertelimme Pariisin pohjoisosien vintage-liikkeitä ja kirpputoreja, joiden välkkyvät valot tekivät vaatteiden oikeiden värien hahmottamisen mahdottomaksi (Tarun vihreä tikkitakki osoittautui mustaksi). Päättelimme valojen ja sykettä nostavan EDM-musiikin olevan osa myyntistrategiaa, sillä ostopäätöstä ei tehnyt mieli jäädä pohtimaan pitkäksi aikaa. Taru ikuisti ranskalaisia parvekkeita filmikameralla, ja minä yritin löytää kauppojen väleissä vessaa. Söimme lounaspatongit hiiriä vilisevässä puistossa ja päädyimme alueelle, jossa joka toinen kauppa myi peruukkeja ja hiuslisäkkeitä. Montmartren taiteilijakaupunginosassa ajattelin 1800-luvulla Pariisiin lähteneitä suomalaisia taiteilijoita. Ehkä Gallen-Kallela ja Edelfelt kävelivät samoja katuja matkatessaan iltojen ja öiden huvituksiin. Ehkä Aho istui juuri tässä kadunkulmassa, kun Yksin valmistui.

Pariisin yöelämä maistui aamuyöhön jatkuvalta happy hourilta ja nuoruuden huolettomuudelta. Kaiuttimista soivien 2000-luvun hittien yli tutustuimme sekä paikallisiin että muualta tulleisiin opiskelijoihin. Ranskalainen Firas luuli nimeni olevan Kendrick ja avautui meille farmasian opiskelun väsyttävyydestä. Latinalaisamerikkalaiset opettivat Tarulle, ettei baarin tanssilattialla mikään tanssiliike ole väärä. Meillä oli suunnattoman hauskaa! Lämpimän yön varjoissa taksi toi meidät hotellille, kun metrot olivat jo menneet nukkumaan.

Näinä päivinä elämä tuntui kevyeltä ja me kaksi pieniltä valtavassa Pariisissa. Oli erityistä olla pitkästä aikaa ulkomailla ja vielä erityisempää saada jakaa ilo maailman ihanimman Tarun kanssa. Voi päiviä, jolloin huulipunan jo sopivasti suttaannuttua löytää sattumalta bistron, jonka menu on kirjoitettu liitutaululle ja jonka kiikkuvissa tuoleissa maailma hetkeksi pysähtyy. Niitä haluan lisää, kiitos.